Uutta syksyyn: pienryhmän vetäminen ja osallistuminen LIFW-nettivalmennukseen

Olin alkuviikosta hieman down, elämä tuntui tavallisen tylsältä. Suuri osa johtui siitä, etten päässyt nilkan takia juoksemaan tai muutoin liikkumaan, pää meinasi hajota. Osa fiiliksestä johtui tylsistymisestä, arki alkoi taas osittain vähän liiankin tutulla kaavalla.

Olen ehkä luonteeltani sellainen, että tasaisin väliajoin pitää keksiä jotain uutta. Sen ei tarvitse olla välttämättä isoa ja ihmeellistä, mutta jotain pientä tavallisesta arjesta poikkeavaa.

Viimeiset vajaa kahdeksan kuukautta on prosessoitu avioeroa, eikä ylimääräistä energiaa ole juurikaan ollut mihinkään muuhun. Siitä olenkin onnellinen, että muilla elämän osa-alueilla on ollut viimeiset kahdeksan kuukautta rauhallista, eikä suuria muutoksia ole ollut, sillä avioerossa oli muutosta ihan riittämiin. Lisäksi suoritin pt-koulutuksen, joka sekin vei aikaa ja energiaa. Nyt taas on olo, että energiaa olisi muuhunkin.

Aina pitää yrittää ja kokeilla kaikkea uutta. Vasta sitten voi todeta oliko se oma juttu vai ei.

Kesä meni nopeasti akkuja lataillessa, tein mitä mieli teki ja sillä hetkellä huvitti. Nyt arkea on mennyt jo muutama viikko töissä ja ryhmäliikuntojen ohjaamisessa. Työt alkoivat tutuilla projekteilla, jumpat tutuilla tunneilla. Kaikki tuntui siis periaatteessa hyvältä, mutta fiilis oli, että jotain uutta pitäisi keksiä.

Nyt olo on taas innostunut. Osa johtuu siitä, että olen päässyt nilkan kanssa jo paremmin liikkumaan, jopa juoksulenkille, energiatasot ovat ihan erilaiset kuin sohvalla maatessa. Osa johtuu muusta pienestä uudesta. Uusista jutuista voisi nostaa esille kaksi: pienryhmän vetäminen ja viiden viikon LIFW-nettivalmennus.

Painonpudotusryhmän vetäminen

Keväällä tuurasin pienryhmien vetämisessä. Se tuntui just mun jutulta, eikö naamasta näe?

Näillä näkymin pääsen syyskuussa vetämään pienryhmänä painonpudotusporukkaa Kuntomaailmassa. Olen niin innoissani, pää pursuaa ideoita! Ryhmäliikuntaa olen vetänyt vuodesta 2012 lähtien (kahvakuulaa ja spinningiä) ja pt-koulutuksen myötä kiinnostuin lisäksi pienryhmien vetämisestä.

Tämä tiivistää hyvin rasvan ja lihaksen eron.

Pienryhmissä porukka on tiivis sekä tulokset ja kehityksen näkee itsekin paremmin. Koen olevani helposti lähestyttävä ja tulen hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Keväällä tuurailin jo pienryhmiä, mikä oli tosi siistiä. Muutenkin koen olevani parhaimmillani painonpudottajien kanssa, olenhan itsekin aikoinani tiputtanut 14 kiloa. Tästä kirjoitin blogiini jo vuonna 2013:

• http://juoksevabasiliski.blogspot.fi/2013/04/karuja-lukuja-ja-oma-puttepossun-tarina.html

Lean in five weeks -nettivalmennus

Ensi viikolla alkaa viiden viikon nettivalmennus, mielenkiinnolla odotan miltä se kropassa näyttää ja tuntuu.

Ensi viikon maanantaina 15.8. aloitan Tomi Kokon luotsaaman Lean in five weeks -nettivalmennuksen. Olen harkinnut valmennusta jo aiemminkin, mutta leivätön ja maidoton ruokavalio ei sopinut yhteen juoksutavoitteideni kanssa. Valmennus alkaa ensi viikolla ja loppuu sopivasti ennen Finlandia marathonia, jossa juoksen vain puolikkaan.

Nyt ajattelin ennakkoluulottomasti ja osin uteliaisuudestakin kokeilla LIFW-valmennusta, katsotaan sitten missä kuosissa viiden viikon päästä ollaan ja saako valmennuksella tuloksia. Ja onhan näitä erilaisia ruokavalioita hyvä kokeilla, tietää sitten itsekin mistä puhutaan ja miten ne kroppaan vaikuttavat. Kirjoittelen valmennuksen edistymisestä ja vaikutuksista blogiini, tässä lisätietoja jo sitä ennen:

• http://www.leaninfiveweeks.com/nettivalmennus/

Jipii, tästä tulee huikea syksy! Ja näiden lisäksi olen muokkaillut treenitavoitteitakin nilkan vuoksi uuteen uskoon, niistä kirjoittelen myöhemmin vielä lisää. Lisäksi ensi viikolla on kampaaja, katsotaan millaista hiusmallia ja väriä sitten loihditaan.

Eka lenkki nilkan nyrjähtämisen jälkeen

Juoksin tänään 5,6 kilsaa! Tai oikeastaan kevyesti hölkkäsin, mutta joka tapauksessa eka lenkki nilkan nyrjähtämisen jälkeen muuta kuin kävelyä, aivan mahtavaa. En ole siis päässyt vajaaseen kolmeen viikkoon juoksemaan ja se on alkanut vaikuttaa jo pääkoppaankin pantaa kiristäen. 

Eilinen "pää hajoaa" -postaus:

http://juoksevabasiliski.blogspot.fi/2016/08/sohvalle-jaamisen-helppous.html?m=1

Alkulenkistä hieman satoi, loppulenkistä paistoi aurinko. Aivan törkeän kaunista.

Eilen päätin, että tänään kiskon itseni sohvalta liikkeelle vaikka väkisin ja näin tein. Se ei ollut edes vaikeaa, kun asian oli eilen vakaasti päättänyt. Lähdin varovaisesti nilkkatuen kanssa kokeilemaan miltä ne Ristikiven latupohjat tuntuvat, asfaltille en uskaltanut vielä mennä. Alku oli tosi varovaista ja tarkastelin jalan tuntemuksia liiankin tarkkaan, mutta hyvinhän tuo meni. Maltoin vieläpä tehdä vain lyhyen lenkin, etten äkkiseltään rasita nilkkaa liikaa. En edes muista milloin olisin juossut noin lyhyen lenkin, 5,6 kilsaa.

Nyrjäytin siis oikean jalan nilkan, kuvassa vasemmalla. Nilkkatuki auttaa nilkkaa säilyttämään oikean liikeradan.

Nyt odotan mielenkiinnolla kipeytyykö nilkka lenkistä. Nyt se on ainakin vielä ihan normaali, ehkä todella vähän turvoksissa, niin vähän, että juuri ja juuri edes huomaa. Kylmäpussia ajattelin pitää varmuuden vuoksi vielä illan.

Ei voisi enempää onnellinen olla, eka lenkki nilkan nyrjähtämisen jälkeen!

Kotona treenasin vielä viiden kilon nilkkapainoilla. Nämä ovat kyllä olleet hyvä ostos.

Mutta voi sitä ihanaa fiilistä, mikä lenkistä tuli! Mieli oli aivan toisenlainen kuin eilen. Olen ollut energisempi, iloisempi ja aikaansaavampi, enää ei kiristä pantaa. Lenkistä inspiroituneena tein lyhyen lihaskuntotreenin kotona, eli leikin viiden kilon nilkkapainoilla ja tein leukoja. Lisäksi vielä vähän siistin paikkoja, pesin pyykkiä ja tein huomiseksi eväät, kyllä kelpasi istahtaa saunan lauteille.

Jes, sohva on voitettu!!!

Sohvalle jäämisen helppous

Laiskottaa, ketuttaa, ahdistaa, ärsyttää, eikä oikein jaksa tehdä mitään. Omituinen olotila meikäläiselle. Olen kaksi päivää tullut töistä kotiin, enkä ole tehnyt kotona muuta kuin löhönnyt sohvalla ja mässännyt. En ole siivonnut, en pessyt pyykkiä, enkä treenannut. Olo ei todellakaan ole energinen ja hymykin alkaa hyytyä. Huomenna riittää tämä saamattomuus!

Kaikki sai alkunsa vajaa kolme viikkoa sitten, kun nyrjäytin nilkkani. En ole päässyt kunnolla treenaamaan, juoksemisesta puhumattakaan. Pääkoppa hajoaa. Lauantain Helsinki City Marathon jää väliin, onneksi on back-up-plan (siitä kerron myöhemmin). Mökille olen roudannut lenkkareita toiveikkaana kaksi viikonloppua, mutta turhaan, nilkalla ei pysty vielä juoksemaan.

Kipeä nilkka vaikutti kävelyyn ja sitä kautta kipeytti alaselänkin. Viime viikon tiistaina en meinannut päästä edes kävelemään selkäkivun takia, vaaka-asento oli paras.

Crossfitissa jouduin eräs perjantai jättää treenin kesken, kun nilkka ei kestänyt kelkan työntöä, vaan alkoi korjata asentoa vääntämällä polvea sisällepäin. Treenin kesken jättäminen otti niin luonnon päälle, kyseessä oli vielä huippuhauska treeni, kelkkaa ja traktorinrenkaita. Vielä enemmän tosin ketutti, kun treenikaveri sanoi ääneen sen, mitä olin itsekin pelännyt - maraton parin viikon päästä kannattaisi jättää väliin, nilkka ei ehdi parantua. Hyvä etten alkanut itkeä, vaikka tiedostin asian itsekin. Sen treenin jälkeen nilkutinkin taas pari päivää. Olo oli totaalisen tyhjä.

Urheiluhieroja-kaverini lymfateippasi jalan, jotta turvotus vähenee. Eikö oo käheät teipit?

Nyt pää on alkanut hajota kunnolla. Multa on monesti kysytty mistä saan kaiken energian tehdä asioita, yleensä mulla on miljoona rautaa tulessa. Nyt en saa aikaiseksi mitään. Olen laiskistunut sohvankuluttaja. Ainahan sitä puhutaan liikunnan hyvästä vaikutuksesta pääkoppaan, mutta nyt sen vasta kunnolla huomaa. Ilman liikuntaa pää ei toimi millään elämän osa-alueella, enkä saa asioista kiinni. Kun liikun, olen iloinen, energinen ja aikaansaava, siitäkin huolimatta, että liikunta vie aikaa, saan enemmän aikaiseksi.

Olen koettanut pitää nilkassa kylmäpussia turvotuksen laskemiseksi.

Sohvalle on tolkuttoman helppo jäädä! Sen oikeasti unohtaa, kun treenit ovat niin kiinteä osa arkea. Voin vain kuvitella miten iso kynnys liikkumisen aloittaminen on vuosien tauon jälkeen, kun parin viikon jälkeenkin on tahmeaa. Ja olisihan sitä itsekin voinut tehdä salilla vaikka mitä ilman, että rasittaa nilkkaa, mutta kun kerran on laiskistunut, niin on laiskistunut. Sohva on vetänyt puoleensa.

Kun jalkoja ei voi rasittaa, voi meloa. Pari viikkoa sitten melottiin 32 kilsaa. Lähdettiin Nenäinniemestä ja kierrettiin Muuratsalo, oli huippukivaa!

Ortopedi tsekkasi nilkan röntgenkuvat viime viikolla ja totesi, että saan liikkua kivun sallimissa rajoissa. Niinpä viime keskiviikkona käytiin kävelyllä nilkkatuen kanssa. En edes muista milloin olen viimeksi käynyt kävelemässä. Tuntui tosin hassulta miettiä, että pystynkö kävellä kaksi vai neljä kilometriä, kun kuitenkin hetki sitten olin tehnyt kolmen tunnin juoksulenkin. Käveltiin viisi kilsaa ja kotona oli vielä niin energinen olo, että piti tehdä puolen tunnin lihaskuntotreeni, vähän leukoja ja muuta. Sen jälkeen olin vielä niin pirteä, että imuroin ennen saunaa. Viikonloppuna tosin taas hieman särki nilkan ulkosyrjää ja aavistuksen nilkutinkin.

Kun ei voi juosta, voi lukea juoksusta.

Nyt en ole jaksanut tehdä kahteen päivään yhtään mitään!!! On ollut ihan luovuttaja-fiilis. Tai oikeastaan minkäänlaisia treenejä ei ole ollut viiteen päivään, onneksi olen raksalla sentään vähän maalannut, ettei ihan laiskotteluksi ole mennyt. Niinpä tein vakaan päätöksen. Huomenna otan itseäni niskasta kiinni ja teen jotain, vaikka kotitreenin yläkropalle, pääasia, että kiskon itseni ylös sohvalta. Nilkkaa varon vielä kunnes se on täysin parantunut, mutta nyt riittää nysvääminen ja jorttoilu.

Tästä noustaan taas! Jos nilkka ei anna myöten vielä juosta, niin kasvatetaan sitten vaikka habaa. Huomenna aion olla jälleen pirteä, ihana ja energinen Päivi ;)

Avioeron harkinta-aika tuli täyteen tänään

Tänään on se päivä, joka tuntui todella kaukaiselta vielä puoli vuotta sitten. Avioeron ensimmäisen vaiheen puolen vuoden harkinta-aika tulee täyteen tänään tiistaina 2.8.2016. Tänään voi siis aikaisintaan hakea lopullista eroa ja jollei eroa hae vuoden sisällä ekasta hakemuksesta, niin hakemus raukeaa. Ensimmäinen hääpäivä olisi ollut ensi viikon maanantaina 8.8.2016. Avioeropaperit on nyt allekirjoitettu ja postitettu. Että sellainen tarina.

Hymy pysyy kasvoilla, kaikesta huolimatta.

Puolessa vuodessa on tapahtunut paljon, niistä nyt päällimmäisenä yhteisen asunnon myynti ja oman osto sekä avioehdon tekeminen ja avioeron vireille laittaminen. Silloin puolen vuoden harkinta-aika tuntui pitkältä, jopa turhalta, ja nyt se on jo mennyt. Henkisellä puolella on käyty melkoinen ajatusten taistelu ja uudelleen järjestely, kasvettu paljon ja muututtu ihmisenäkin. Kaikki kokemukset vaikuttavat ja jättävät jälkensä, ilman niitä en olisi se ihminen, joka tänä päivänä olen. On varmaan tullut sitä kuuluisaa elämänkokemusta.

Muuttourakka oli melkoinen, huh huh.

Työkaverini kanssa juttelin fiiliksistä eräs päivä, äidin kanssa joku toinen päivä, ystävien myös. Minulta kysyttiin miltä tuntuu rakastaa toista ihmistä kahdeksan vuotta ja sitten erota, mitä tapahtuu tunteille? Kysymys oli helppo, mulle se toinen ihminen on kuin "kuollut", sitä ei ole enää olemassa. Ihmistä, jonka kanssa alttarille kävelin, ei ollut oikeasti olemassa sellaisena kuin luulin. Se oli jotain, mitä kuvittelin tai toivoin sen olevan. Tottakai osa oli varmasti totta, mutta osa oli illuusiota, ei todellista. Ja eihän sellaista voi olla ikävä, mitä ei ole ollut olemassakaan.

Pussipuuroa vedettiin aamuisin koko joulukuu ja vielä sen jälkeenkin. Kun kaikki lautaset oli pakattu, söin puuroa jäljelle jääneistä astioista.

Mennyt vuosi on ollut rankka, mutta opettavainen. Edelleenkään en tajua miten olen ollut tolkuissani vuoden vaihteessa, etenkin joulu meni aivan ohi. Jouluaatosta muistan sen, että mun oli pakko päästä lenkille, aivan pakko. Halusin mennä yksin, en halunnut edes siskoa mukaan. Piti päästä hetkeksi tuulettamaan päätä, itku meinasi tulla väkisin, taisi kyllä tullakin muutamaan kertaan.

Joulupäivä taas oli ensimmäinen päivä, kun en itkenyt ollenkaan, en kertaakaan. Muutoin joulukuussa söin aamuisin pelkkää pussipuuroa, iltaisin saatoin käydä joskus veljellä ja hänen vaimollaan syömässä. Tammikuusta taas muistan hetken, kun mietin, että pitäisikö mun ostaa joululahjoja, kunnes tajusin, että joulu meni jo. Silloin menin kotiin, keitin kuumaa glögiä ja söin joulutortun.

Jouluaattona mun oli pakko päästä yksin lenkille. Sää oli mitä upein.

Tammikuussa vietin itsekseni uuden joulun.

Viimeinen puoli vuotta on muuttanut itseänikin ihmisenä monella tavalla. Nykyisin olen rennompi kuin ennen, elän enemmän hetkessä, en suunnittele liikoja. Toki suunnittelen lomareissuja ja muita happeningeja sekä asetan tavoitteita treeneille, mutta en yhtä säntillisesti ja ehdottomasti kuin ennen. Asiat voivat muuttua ja suunnitelmien pitää muuttua ja joustaa samalla tavoin. Aiemmin en esimerkiksi liittynyt crossfit-salin jäseneksi kuin vuoden sopparilla, kun ajattelin, että olen ehkä raskaana parin vuoden päästä. En ilmoittautunut Tukholman maratonille keväälle 2016 samasta syystä. Nyt en enää suunnittele liikoja tai stressaa pikkuasioista, elämä voi aina muuttua ja suunnitelmat muuttuvat niiden mukana.

Syntymäpäiväkortti helmikuulta, kun täysin 32 vuotta.

Rentous on ulottunut myös ruokapöytään, herkkujakin on nautittu. Että mikäs se oli se parin kolmen kilon painonnousu... :P

Siitä olen onnellinen, että olen onnistunut säilyttämään positiivisen luonteeni, enkä ole katkeroitunut. Uskon yhä, että ihmisissä on paljon hyvää, vaikka huonojakin asioita on. Uskon, että ainakin joihinkin ihmisiin voi luottaa ja he ovat luottamuksen arvoisia.

Lisäksi olen tehnyt asioita, joista itse nautin. En ole esimerkiksi ikinä aiemmin osallistunut niin paljon erilaisiin juoksutapahtumiin kuin tänä vuonna. Laskin, että olen juossut tänä vuonna kolme puolimaratonia sekä kaksi kymmenen kilsan kisaa tai oikeastaan kolme, jos uudenvuoden juoksu lasketaan. Lisäksi osallistuin ensimmäistä kertaa ikinä Venloihin ja suunnistin itseni vielä maaliinkin. 

Juoksun lisäksi on tehty pieniä omia enkkoja. Maastavedossa nousee 80 kiloa (satanen tosin on vielä tavoitteena), lankussa pysyn minuutin 20 kilon lisäpainolla ja Laajavuoren mäen jaksan vetää ylös ja alas kymmenen kertaa. Pieniä juttuja ja vielä pieniä painojakin pro-tyyppeihin verrattuna, mutta omasta mielestäni kestävyystreenaajalle ihan ok lukuja. Pääasia, että olen itse tyytyväinen.

Kesä oli villi ja vapaa, tein juuri niitä asioita, mitä itse halusin. Tässä suomipop-Päivi.

Kun tapahtumista kuluu enemmän aikaa, asioita osaa myös tarkastella enemmän "ulkopuolisena". Mikä meni pieleen? Mitä olisin itse voinut tehdä toisin? Mitä ehkä huonojakin ajatusmalleja parisuhteesta on jäänyt omaan päähän ja käytökseen, mistä voisi opetella irti? Mitä hyvää suhteessa oli, mitä huonoa? Millaisen uuden suhteen haluan tai millaista en halua? Omasta mielestäni olen oppinut paljon, vaikka opittavaa on varmasti yhä.

Elämässä sattuu ja tapahtuu aina. Ikinä ei ole sellaista pitkään jatkuvaa seesteistä hetkeä. Tilanteisiin pitää sopeutua tai miettiä mitä asioille voi itse tehdä. Ja sitä paitsi aina on jotain ilon aihetta - jokaisessa tilanteessa.

Jossain vaiheessa alkuvuodesta ajattelin, että mulla on mennyt elämästä hukkaan kahdeksan vuotta. Enää en ajattele näin, asioilla on aina tarkoituksensa ja aikansa. Kahdeksaan vuoteen mahtuu paljon ihania kokemuksia, mieleenjääneitä reissuja ja muita hauskoja juttuja. Ne on koettu ja ne jäävät osaksi minua. Nyt tämä ovi on kuitenkin sulkeutunut, yksi iso elämänvaihe on takana. Ja eivätkös ne viisaammat aina sano, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin uusia avautuu. Nyt matkaa jatketaan eteenpäin avoimin ja kiitollisin mielin yhtä suurta kokemusta rikkaampana.

Laulu, joka hääkirkossa kuultiin, säilyy muistoissa aina: 

https://youtu.be/PeJAZE721OI

Ootte raksuja *sydän*

Tähän ei tarvitse lisätä mitään.