sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Avioero ja burnout – still going strong

Tiedättekö, kun aina välillä tulee se hetki, kun pysähdyt toviksi katsomaan taaksepäin? Mitä on tapahtunut, missä mennään ja mikä fiilis? Tämä viikonloppu, jos jokin on ollut sellainen. Pikkuveljen häät, personal trainer -koulutuksen loppusuora ja näyttökoe sekä serkkutytön kolmekymppiset, vähemmästäkin sitä nousevat tunteet pintaan.

Tiskirättikin sen tietää miten elämää tulisi elää.


Burnout vuosi sitten

Viimeiseen reiluun vuoteen mahtuu paljon. Kevättalvella 2015 olin burnoutissa. Ajattelin aiemmin, että se on joku laiskojen tyyppien tauti, ei siis kosketa mua. Kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla? Burnoutin ansiosta ryhdyin rakentamaan työminääni uudestaan. Nykyinen työminäni ei stressaa asioista yhtä paljon kuin ennen, eikä pääsääntöisesti tuo töitä kotiin, vaikka joskus kampanjasta innostuen ideoita tulee pyöriteltyä kotonakin. Luovan tietotyön ja vapaa-ajan väli on joskus hiuksenhieno. Tämä uusi työminä myös usein lähtee töistä säntillisesti kotiin kahdeksan tunnin jälkeen, pitää kahvitauot, eikä tule töihin sairaana.

Burnoutin ansiosta olen myös opetellut tervettä itsekkyyttä, sitä, että laitan itseni etusijalle. Kuulostaa ehkä vähän hölmöltä, mutta se ei ole helppo rasti ihmiselle, joka on tottunut aina auttamaan ihan ketä tahansa missä tilanteessa tahansa. Vieläkin tunnen ajoittain huonoa omaatuntoa tästä itsekkyydestä, mutta toteutan sitä silti parhaani mukaan. En sano, ettenkö edelleenkin olisi se sama auttavainen ihminen kuin ennenkin, mutta nyt osaan sanoa välillä "ei". Viimeksi helatorstaina oli taloyhtiön pihatalkoot, joista mua jo etukäteen varoiteltiin. Siitäkin huolimatta pakkasin kimpsuni ja kampsuni, kävelin pokkana autolle, kun talkooporukka hääri pihalla ja lähdin sovitulle lenkille. Torstai oli koko viikon ainoa päivä, kun mulla ei ollut töitä tai mitään muita kissanristiäisiä (yhtä jumppaa lukuunottamatta), niin musta yksi vapaapäivä pt-lukemisten ja perustöiden välissä oli ansaittu.

Olen myös opetellut laiskottelua, välillä paremmalla menestyksellä, välillä huonommalla. Olen koettanut sisäistää, että välillä voi vain olla ja löhötä, koko ajan ei ole pakko tehdä jotain. Vaikka ne ikkunat olisi pesemättä, verhot vaihtamatta ja vaatekaappikin on ihan sekaisin. Yksi ilta töiden jälkeen istuin sohvalla 3,5 tuntia, en tehnyt mitään. Olen myös oppinut delegoimaan. Aiemmin mun piti olla kartalla kaikesta, nyt ei tarvitse. Voin esimerkiksi lähteä tyttöjen kanssa vaellukselle ilman, että tiedän koko reissusta juuri mitään. Italian reissukin oli hyvin vähän suunniteltu tai ennakkoon mitään selvitelty. Joskus tietysti voisi varmaan olla edes pikkuruisen kartalla asioista :D


Pt-näyttökoe jännitti

Perjantaina mulla oli kauan odotettu personal trainer -koulutuksen näyttökoe. En ymmärrä miten jokin asia voi jännittää niin paljon. Perjantaina lounaalla ei ollut edes ruokahalua, keskittymiskyky oli olematon. Läpihän se meni, tottakai. Kun illalla lähdin ajelemaan koulutuksesta kohti Pohjanmaata, silmäkulma ihan kostui. Se oli vika päivä, kun olimme kyseisellä porukalla oppia yhdessä hakemassa. Ja sillä porukalla on kuitenkin tavattu yksi viikonloppu kerran kuukaudessa lokakuusta lähtien ja nyt se loppui. Melkoinen haikeus iski. Upea koulutus ja vielä upeampia ihmisiä!


Alkuviikosta päntättiin näyttökoe-caseja – suklaan kera tietenkin.

Kun viime joulukuussa oli selvää, että elokuussa solmittu avioliitto päätyy eroon, mietin mitä teen pt-koulutuksen kanssa. Onko mulla paukkuja suorittaa se loppuun? Olin kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että kun multa "vietiin" jo koti, aviomies ja unelma perheestä, niin pt-opintoja ei vietäisi. Se oli kai jokin periaatekysymys, niinpä jatkoin opintoja. Tästäkin syystä olen ihan hemmetin onnellinen, että olen nyt tässä pisteessä. Näyttö on suoritettu ja kirjallinen tentti pitää suorittaa parin viikon sisällä. Vikan koulutuspäivän käyn vielä kesäkuussa Tampereella, sillä olin vikana koulutuspäivänä veljeni häissä.


Pikkuveljen häät

Kaikki muut (paitsi minä) olivat vissiin miettineet etukäteen mikä fiilis mulla on pikkuveljen häissä. Itse jännitin ilmeisesti sen verran perjantain näyttöä ja häiden valokuvauksia, etten ollut edes ajatellut, että häät jotenkin vaikuttaisivat minuun muuten kuin isosiskon roolissa.


Oma perhe, se on ihan paras. Aina tukena.

Otin valokuvia hääparista alttarilla, kun morsian alkoi pyyhkiä onnenkyyneleitä. Sitten muakin alkoi itkettää. En oikeastaan tiedä miksi. Olinko niin onnellinen pikkuveljeni puolesta? Itkettikö mua, kun näin miten morsian liikuttui? Nousivatko pintaan kenties ajatukset omasta yhdeksän kuukauden takaisesta hääpäivästä ja epäonnistuneesta avioliitosta? Vai kolahtivatko papin sanat rehellisyydestä ja luottamuksesta parisuhteessa? Joka tapauksessa koitin alttarilla hetken aikaa miettiä ihan muita juttuja ja pyyhkiä kyyneleitä, eihän sitä nenäliinaakaan tullut tietenkään mukaan.


Nuorimman pikkuveljen kanssa on huippua! Roudailtiin hääkamppeita pois ja ehdittiin vielä käydä lenkilläkin.

Häät olivat ihanat. Pikkuveli sai maailman parhaan naisen omakseen. Love U!


Meillä on whatsappissa ryhmä "parhaat naiset". Ei tarvitse selityksiä.


Serkkutytön kolmekymppiset

Mietin jo alkuviikosta, että serkkutytön pirskeet eivät voisi tulla parempaan saumaan. Sen verran viikko meni nenä kiinni kirjassa ja näyttöä stressaten (jätin väliin jopa treenejä), että pieni irtiotto arjesta teki hyvää. Häiden ja kolmekymppisten välissä ehdittiin toki käydä toisen pikkuveljen kanssa lenkilläkin. Kunnon intervallilenkki, toinen juoksi spurtteja, kun toinen fillaroi ja osia vaihdettiin. Muuten jalat olivat melko takkuiset ja yksi varvas oli aivan mustana, jospa se viikonloppuun mennessä parantuisi.

Kolmekymppisillä oli kivaa. Yhden serkkutytön kanssa parannettiin maailmaa kunnolla ja serkkupojan kanssa vedettiin "kolmekymppinen" karaokessa (en osaa laulaa yhtään!) sekä parit tanssit päälle. En ollut nähnyt osaa sukulaisista omien häiden jälkeen, joten kyllähän sitä tuli puhuttua asioista. Hieman kyseltiin arastellen miten voin ja mikä oli fiilis pikkuveljen häissä. Ainut hetki, kun silmäkulma meinasi vähän kostua oli, kun karaokessa laulettiin Siltsua. Just se biisi, mitä kuuntelin joulukuussa:

• Jari Sillanpää – Sinä ansaitset kultaa: https://youtu.be/eAFRWQgwet0

Still going strong

En tiedä, mutta mulla on hyvä fiilis. Päätös erosta oli oikea ja elämä ei voi mennä kuin parempaan suuntaan. Ehkä osalle on tullut jopa yllätyksenä, kun olen ollut niin iloinen ja aurinkoinen kaikesta huolimatta. Kai se on vaan se peruspositiivinen luonne, aurinko paistaa risukasaan ennemmin tai myöhemmin. Eräs kaveri totesi perjantaina, että jos ei tietäisi, niin ei uskoisi mua katsoessaan, että nainen on vetänyt burnoutin ja avioeron hiljattain. Jep, still going strong.


Mieli on rentoutunut vapaan viikonlopun jälkeen.


Erosta toipuminen on varmasti yksilöllistä, eikä siihen ole yhtä oikeaa tapaa. Mulle on jäänyt mieleen erityisesti yksi viikonloppu. Silloin viikonloppusuunnitelmat menivät uusiksi, kun en lähtenytkään Alajärvelle, kun eräs sulkkisturnaus peruttiin. Yhtäkkiä mulla oli siis pari päivää täysin vapaata. Silloin muistan, kun veljeni vaimo sanoi mulle, että sä voit tehdä viikonloppuna ihan mitä huvittaa, etkä oo mistään kenellekään tilivelvollinen. Voitteko kuvitella, kun lamppu syttyi naisen päässä? Voin tehdä ihan mitä vaan, toistelin itselleni. Tottakai sen tiesi, mutta joku herätys siinä tuli. Ihan mitä itse haluan. Se oli aika magee fiilis ja kiva viikonloppu. Taisi siihen mahtua vähän spinningiäkin :)


Rutiinien uudelleen rakentamista

Jos burnoutin jälkeen rakensin uudestaan työminääni, niin avioeron vuoksi olen rakentanut uudestaan koko naista. Mitä mä haluan tehdä arki-iltaisin töiden jälkeen? Mitä teen viikonloppuisin? Mitä syön iltapalaksi? Mitä katson telkkarista? Siis mitä minä haluan?

Ennen parisuhteessa katsottiin paljon telkkaria. En tiedä miten olen edes ehtinyt tuijottaa ruutua niin paljon. Sieltä katsottiin tallennuksesta Salkkareita, kaikenmaailman kokkiohjelmia ja Jyrki Sukulaa, Rouva ministeriä ja ties mitä. Eron jälkeen ekat viikot tallentelin samoja ohjelmia, mutta huomasin, että en ehdi niitä katsomaan ja lopulta mietin miksi edes tuijotan niitä. Niinpä päätin lopettaa, rakentaa itselleni uudet rutiinit. Nyt olen tuijotellut Viaplaysta pelkästään Greyn anatomiaa ja sitäkään ei enää pari päivää sitten löytynyt, liekö poistettu. Varmaan pakko hankkia se dvd-soitin ja kaikki Greyn anatomian tuotantokaudet. Huippujengi oli myös toinen sarja, jota katsoin.

Viikonloppuja on vietetty kohtuullisesti erilaisissa juoksutapahtumissa.

Lisäksi olen syönyt aiempaa terveellisemmin ja enemmän salaatteja. Syön toki edelleenkin kuin hevonen, mutta ehkä hieman kevyemmin, ellei parin viime viikon suklaahimoa lasketa. Omasta mielestäni olen myös paljon rennompi kuin ennen, panta ei kiristä yhtä paljon. Osaan enemmän heittäytyä, lähden asioihin herkästi mukaan, vaikka toisaalta koetankin olla suunnittelematta asioita liikaa. En stressaa tulevasta tai huomisesta, kun eihän asioita kuitenkaan koskaan voi tietää varmaksi? 

Katse uusille laitumille

Olen myös oikeasti miettinyt millaisen miehen tulevaisuudessa haluan – tai millaista en halua. Sekin on edistystä. En aina tiedä onko hyvä vai huono asia, että olen niin avoin ja sosiaalinen, mutta ainakin asioista puhuminen on tehnyt itselleni hyvää. Entinen suhde on märehditty, sitä on kyllä käsitelty joka himskutin laidasta ja näkökulmasta. Eniten mieleeni on jäänyt psykologin kommentti siitä, että mun ei tartte ymmärtää asioita. Se oli jotenkin huojentavaa, en ymmärrä, eikä tarvitsekaan ymmärtää. 


Ostin tän joskus joulu/tammikuussa. Silloin itketti, nyt melkein naurattaa.

Olen siis miettinyt millaisen miehen MINÄ HALUAN. Olen usein kuullut, että eron jälkeen moni lähtee baareilemaan ja rimasta tai sen korkeudesta ei ole tietoakaan, kun halutaan pönkittää mennyttä itsetuntoa. Toki ei ole olemassa vain yhtä oikeaa tai väärää tapaa käsitellä asioita, mutta silti olen jotenkin itse tosi onnellinen siitä, että tämä vaihe on skipattu (vaikka vähän tinderöintiä onkin harrastettu) ja on päästy siihen pisteeseen, että oikeasti voi miettiä, mitä minä haluan ja millaisen tyypin kanssa voisin joskus elämäni jakaa. Yksi viisas kaveri sanoi kerran, että kun tutustuu uusiin ihmisiin, niin se on enemmän tutustumista itseensä. Se on totta, omat ennakkoluulot, asenteet ja toimintatavat löytää helposti, niin hyvässä kuin pahassa.

Pahoittelut, tästä postauksesta tuli pitkä kuin nälkävuosi. Ehkä koetan jatkossa kirjoitella lyhyemmin, mutta useammin. Tämä viikonloppu nyt vain oli jotenkin tunteisiin menevä, jonkinlainen välitsekkaus. Nauttikaahan elämästä, niitä ei ole jokaisella kuin se yksi ainokainen :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti