lauantai 2. tammikuuta 2016

Avioero, uusi koti, uusi alku

Blogi on nukkunut ja syystä. Pitelen käsissäni oman asunnon avaimia. Siis minun, ei meidän. Ei meidän, joka vielä marraskuussa tarkoitti minun ja aviomieheni. Meidän, elokuussa naimisiin menneen, yli kahdeksan vuotta seurustelleen parin. Nyt minulla on minun asunnon avaimet, meidän koti myydään ja tulevaisuudesta ei tiedä kukaan.

Tilanne on absurdi, olo on surullinen, vihainen ja pettynyt. Enempää en kerro taustoista, läheiset tietävät ja se riittää. Ero on väistämätön, muuta vaihtoehtoa ei ole. 

Matto vietiin jalkojen alta

Kuukausi sitten matto lähti jalkojen alta. Täysin, totaalisesti ja odottamatta. Ensimmäisen viikon olin kai shokissa. Läheisimmät työkaverit huomasivat heti, että kaikki ei ole hyvin. Olin töissä normaalisti, itkin kyllä paljon, mutta olin töissä. Vedin jumpatkin autopilotilla ja kävin itsekin salilla. Nukuin unilääkkeiden voimalla. Kaikki illat töiden jälkeen siivosin. Oli pakko tehdä jotain. Eräs ilta hakkasin mattoja ulkona pimeässä ja vesisateessa, teki mieli huutaa. Perjantain ja lauantain olin jopa pt-koulutuksessa.

Koulutuksen viimeiset tunnit olivat helvettiä. Tuntui, että pää räjähtää. Liikaa tietoa, liikaa padottuja tunteita. Kun tuli koulutuksen palautekierros, ei minulla ollut mitään sanottavaa. Mielessäni toivoin, että pääsisin äkkiä kotiin. Kotiin, jossa ei enää odottanut kukaan. Kotiin, minkä rakensimme meille, meidän yhteiselle tulevaisuudelle. Koulutuksen jälkeen kävin vielä kaupasta ostamassa ainekset mummon suklaakakkuun. Kun pääsin kotimme parkkipaikalle, purskahdin itkuun. Viikon työt oli tehty, jumpat pidetty ja koulutus takana, enää ei tarvinnut jaksaa. Itkin koko illan ja söin suklaakakun suklaat. Kakkua en jaksanut tehdä, enkä mitään muutakaan.




Seuraavalla viikolla oli pakko jäädä kotiin, en kyennyt menemään töihin. Elämä oli palasina. Pidin pari päivää vapaata, keskiviikkona palasin töihin. Jumppia en kyennyt pitämään, tuntui mahdottomalta jo pelkkä ajatus siitä, että minun pitäisi mennä hymyssä suin vetämään jumppaa, niin kuin kaikki olisi muka hyvin. Itkin joka päivä.

Sisko tuli kylään viikonlopuksi, lähdimme nollaamaan kaupungille. Alkuillasta katsoimme ystäväni kanssa läpi kaikki Jyväskylän saunalliset kaksiot. Sitten kaupungille pikalaittautumisella. Päällyspaita unohtui baariin, narikkalappu hukkui, naapurit valittavat metakasta ja yritimme hajoittaa häiden vieraskirjataulun, jonka siskoni karsi kasaan seuraavana päivänä. Nollasimme aamuseiskaan saakka.


Jouluviikolla mikään ei kiinnostanut

Jouluviikolla en tehnyt töiden jälkeen mitään. Aamuisin olin syönyt jo pari viikkoa pelkkää pussipuuroa, en jaksanut tehdä muuta kuin laittaa vedenkeittimen päälle. Töissä kävin lounaalla, mutta iltaisin en jaksanut tehdä mitään ruokaa. Laihduin pari kolme kiloa. En myöskään jaksanut treenata, en katsoa televisiota tai pestä hiuksia suihkussa. Itku tuli joka päivä, yleensä useamman kerran ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta aina töihin autolla ajaessa.

Jouluaattona mun oli pakko lähteä lenkille. Oli vain pakko päästä yksin juoksemaan, tuntui, että pakahdun. Joulukirkossa meni hyvin viimeistä rukousta lukuunottamatta. Lukioaikaisen kaverini äiti piti koskettavan rukouksen ja aloin samantien pillittää. En enää edes muista, mitä siinä kerrottiin, itkin vain. Joulupäivä oli ainoa päivä moneen viikkoon, kun en itkenyt. Paras kaverini kävi kylässä, olimme perheen kesken pelaamassa sulkapalloa ja illalla tuttavapariskunnalla viettämässä lautapeli-iltaa, lapsuuden kodissa katsoimme vielä elokuvan. Touhusimme koko päivän niin, etten ehtinyt surra.


Yhteinen koti tuntui unelmien hautausmaalta

Joulun jälkeen tuntui kamalalta palata yhteiseen kotiin. Joulu lapsuusmaisemissa Etelä-Pohjanmaalla antoi hengähdystauon asioihin, eikä niitä olisi halunnut kohdata vieläkään. Yhteinen koti tuntui unelmien hautausmaalta. Se oli unelma yhteisestä tulevaisuudesta ja perheestä, asioista, jotka nyt vietiin pois. Jos jotain hyvää, niin onneksi meillä ei ole lapsia, se tekisi tilanteesta monin verroin hankalamman. Yhteinen koti tuntui myös valheelta, joltain illuusiolta, mitä ei ikinä ollutkaan olemassa. Tuntui, että yhteisestä kodista on pakko päästä pois, muuten seinät kaatuvat päälle.

Olin joulun ja uuden vuoden välipäivät töissä. Töissä oli rauhallista ja pystyin olemaan työpäivät jopa itkemättä. Jumpatkin kävin vetämässä ja höpöttelin tuttuun tapaani joulukuulumisia, yritin hymyillä ja olla kaikin tavoin normaali. Kerroin joululahjoista ja kaikesta muusta paitsi tästä. Onneksi kukaan asiakas ei tullut kysymään enempää kuulumisia.



Jos matto vedettiin jalkojen alta joulukuun alussa, niin välipäivinä se vedettiin viimeisestäkin nurkasta irti. Olin niin vihainen. Vihaa pidetään usein huonona tunteena, mutta minulle se on antanut voimaa. Olen hoitanut käytännön asioita kuin höyryveturi. Olen käynyt jopa pari kertaa juoksemassa. Yhdelle kimppalenkille houkuttelin kaverinikin, onneksi. Ilman häntä olisin varmaan perunut koko jutun, mutta en halunnut tehdä kaverille ohareita. Hyvä niin, juokseminen pilkkopimeässä metsässä otsalamppujen kanssa lähes oudossa porukassa teki todella hyvää. Uutena vuotenakin olin juoksemassa.

Muutoin olen ollut hajamielinen, mikä on tilanteeseen nähden täysin ymmärrettävää. Unohdin kotiavaimeni juoksutakin taskuun ja jouduin pyytämään huoltoyhtiötä avaamaan oven. Eräs päivä etsin autonavainta, joka oli kylpytakin taskussa. Kerran soitin äidille puolen tunnin sisään toiseen kertaan, enkä muistanut, että olin jo soittanut hänelle ja kertonut samat asiat. Muisti pätkii.

Uuden elämän alkuun uudessa kodissa

Nyt istun asuntoni lattialla. Asunto on tyhjä, se vaatii remonttia, mutta se on minun. Monta käytännön asiaa on selvittämättä, tavaroita jakamatta ja itkuja itkemättä. Ehkä vielä tulee suurempi romahdus, ehkä joskus tulee enemmän päiviä, kun ei itketä. Moni on sanonut minun olevan vahva. Ehkä olen, ehkä en. Viime talvena sairastin työuupumuksen, ehkä se jo jollain sairaalla tavalla valmisti minua tähän. Pakotti opettelemaan selviytymistä, vahvuutta ja uudestaan omille jaloille nousemista. Nyt jalat eivät vielä kanna, mutta ehkä jonain päivänä. Nyt tarvitaan vain aikaa. 

6 kommenttia:

  1. Ikäviä nämä erot. Vähän mauttomalta vaikuttaa kuvat pariskunnasta repeily-efektein. Koston tapaista(?)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos kostaa haluaisin, niin tekisin tai kirjoittaisin jotain ihan muuta. Minustakin koko tapaus on mauton ja olen samaa mieltä siitä, että erot ovat todella ikäviä.

      Poista
  2. Taustoita asioille en tiedä, eikä ole tarpeenkaan, sinuakaan en tunne kuin työkaverina, mutta olet ihanan positiivinen ja energinen nuori nainen. Toivon sinulle jaksamista eteenpäin, elämä kantaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mervi, eiköhän se päivä kerrallaan.

      Poista
  3. Kylläpä viime vuosi on ollut sinulle melkoista vuoristorataa. Toivotan paljon voimia uudessa elämäntilanteessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, olisihan nuo kaikki tapahtumat jo yhden vuoden sisään riittäneet. Vuodesta 2016 ei voi tulla kuin parempi, vaikka onhan vuonna 2015 tapahtunut hienojakin asioita, mm. maraton ja Norjan reissu. Pienin askelin eteenpäin.

      Poista