lauantai 11. huhtikuuta 2015

Raivolenkki 30 kilsaa

Juoksen reppu selässä Jyväskylän rantaraitilla. Juoksen kohtuullista vauhtia, en halua pysähtyä. Pelkään, että jos pysähdyn, romahdan ja jään siihen paikkaan. Pysähtyminen olisi hyvä idea vaatteiden keventämisen kannalta. Minulla on kahdet housut, juoksutrikoot ja niiden päällä ohuet tuulihousut, mitkä tarkoitukseni oli laittaa juoksun ajaksi reppuun. En kuitenkaan uskalla pysähtyä niitä riisumaan. Pelkään, että pysähtyessäni tippuisin polvilleni, alkaisin vollottaa ja huutaisin lujaa. Olen tullut juuri työpsykologilta.

Olen kamalan vihainen. En tiedä mille tai kenelle. Työpsykologille, joka sanoi, etten ole hänen mielestään vieläkään työkunnossa? Itselleni, että olen päästänyt itseni tällaiseen jamaan? Kuten psykologi sanoi, ei sitä omaa tilannetta tajua kunnolla kuin vasta pysähtyessä. Jos on monta vuotta mennyt Duracell-pupuna, niin stoppi voi olla melkoinen. 

Ensin puhuimme töihin palaamisesta osa-aikaisena. Kun keskustelu eteni, psykologi muutti mielensä. Kerroin, että saamattomia päiviä on yhä vähemmän, viime viikolla ehkä kolme, ja muina päivinä olen touhunnut. Kun sitä "touhuamista" mietti tarkemmin, niin se tarkoitti, että olen ehkä käynyt treenaamassa tunnin ja tehnyt ruokaa. Ei siis juuri mitään verrattuna siihen, mitä tein ennen.

Kävimme pääsiäisen aikaan Lontoossa, minä, avokkini ja pikkuveljeni. Ajatus oli avokkini Tuukan. Hän tuli eräs päivä töistä ja kertoi kysyneensä pomoltaan voisiko pitää pari päivää vapaata, kun talviloman pitokin meni niin ja näin. Hän etsi netistä pari vaihtoehtoa, joihin pääsisi halvalla, Rooma ja Lontoo. Valitsin Lontoon ja googlettelin vielä lentokoneessakin onko väärin lähteä burnislomalla reissuun. Omatuntoni soimasi niin paljon, että laitoin pomolleni viestin. Sitten keskityin nauttimaan reissusta.

Olin ehkä myös vihainen Lontoolle. Reissu oli mielettömän upea ja meillä oli todella hauskaa, mutta miksi se ei parantanutkaan pääkoppaani simpsalabim? Ehkä tästä taudista ei ole oikoteitä parantumiseen.

Juoksin rantaraitin ympäri kertaalleen. Otin seuraavaksi suunnan kotia kohti. Lenkki sujui hyvin, vaikka en ollut viikkoon liikkunut. Pääsiäisen aikaan minulla oli niin kipeä olo, pelkäsin, että saan flunssan juuri ennen reissua, olisi jo niin perinteistä. Lisäksi minulla oli kurkku kipeä aamuisin ja ties mitä syitä. Edellispäivä meni matkalaukun purkamiseen. Siis koko päivä. Ennen olen purkanut laukun reissun jälkeen heti ja that's it. Nyt aloitin, tein muuta, lykkäsin ja lykkäsin. Iltamyöhällä sain laukun purettua, pyyhin pölyt ja imuroinkin samaan syssyyn. Mutta kuten totesin, en ole ikinä jättänyt treenejä väliin kotitöiden takia. Silloin olisi vielä ollut kiva crossfitt-treeni, juoksua ja renkaita. Oma jaksaminen oli sitä, että joko kotityöt yhtenä päivänä ja treeni toisena, päivä oli sitä myöten "täysi".

Jossain 12 kilsan kohdalla vähän laiskotti, mutta se meni ohi nopeasti. 20 kilsan kohdalla juoksu rullasi taas tutulla hiekkatiellä ja mietin, että sama kai sitä olisi juosta pitkä lenkki, kun kerran alkuun päästiin. Ennätyslenkkini oli 28 kilsaa, joten otin tavoitteeksi 30 kilsaa. En ollut varautunut pitkään juoksuun, eikä mukanani ollut edes vettä. Nappasin lennossa puhtaan näköistä lunta lumikasasta ja rouskuttelin sitä menemään. Tuntui hyvältä.

Juoksudraivia sain muun muassa näistä biisesistä:
• Armin van Buuren: Mirage > https://www.youtube.com/watch?v=bOQAX7JzPVU
• Paula Vesala: Sori > https://www.youtube.com/watch?v=buWXHsYCI3M

Olen ollut aina touhukas, energinen, kunnianhimoinen, kiltti, toisista välittävä ja auttavainen. Nyt olen alkanut ärsyyntymään helposti, jopa läheisilleni. En siedä jatkuvaa suorittamista tai toisten touhukkuutta, sillä se muistuttaa minua siitä, miten saamaton olen itse tällä hetkellä. Niinpä en ole hirveästi kyläillyt, vaan ollut rauhassa kotona. Olen myös löytänyt itsestäni tervettä itsekkyyttä. Olen ollut aina kiltti tyttö asenteella kyllä Päivi hoitaa ja tekee aivan kaiken, joustaa ja venyy oman elämänsäkin kustannuksella nyt ja aina. Halleluja aamen. Nyt olen alkanut ajattelemaan, että ehkä en teekään aina kaikkea. Ehkä sanon seuraavalla kerralla ei.

Lisäksi minusta on tullut tuhlari. Kun en saanut treenata kovempaa kuin 150 sykkeillä, päätin lähteä uimaan. Menin ensin syömään keskustaan, kun en jaksanut kokata kotona. Noh, ajattelin käydä äkkiä Halosen sporttipuolella. Ja sitten Stadiumissa. Intersportissa. Cubuksessa. Lopulta en päässyt uimaan, vaan shoppailin koko päivän ja useamman sata euroa kerralla. Minulla ei ollut minkäänlaista kontrollia rahan käytössä. Psykologi selitti tämänkin, hain itselleni mielihyvää. Ja jälkikäteen ihminen soimaa itseään vielä tuhlariksi saamattomuuden päälle, voi kuinka kivaa. Onneksi en ostanut mitään supertyhmää, vaikka paljon ostinkin. Kaikki vaatteet ovat menneet kovaan käyttöön.



Vasemman pohkeen kramppaus pakoitti pysähtymään jossain 25 kilsan paikkeilla. Pikavenytys, kaksi juoksuaskelta ja taas pakkopysähdys. Voi perkele, tämäkö on se juoksijoiden kuuluisa seinä? Venytän pohkeita vajaan minuutin ja kävelen pari minuuttia. Sitten kevyeen juoksuun. Olen jo jonkin aikaa juossut kantavoittoisesti, kun pohkeet ovat esivaroitelleet itsestään. Eipä ihme. Tälle lenkille ei ole tankattu nestettä, eikä mukana ole vettä. Aamupalaksi söin ruisleivän, karjalanpiirakan ja jogurtin ja join lasin maitoa ja kupin kahvia. Edellispäivänä, kun olimme tulleet yömyöhään reissusta, söin aamupalaksi ranskalaisia nakeilla, lounaaksi/päivälliseksi mikrohampparin ja iltapalaksi jopa salaatin, mutta höystettynä suklaalla.

Olen aina vihannut laiskoja ihmisiä. Siis sellaisia tapatyöttömiä, jotka eivät HALUA käydä töissä ja elävät verorahoillamme. Ihmisiä, jotka surkuttelevat omaa kohtaloaan, mutta eivät tartu toimeen ja tee asioille jotain. Tiedän, julmaa sanoa näitä asioita ääneen. Ja nyt minusta tuntui, että olin itse tällainen laiska lusmu, joka ei käynyt töissä, kunhan sairauslomalla saamattomana makasi kotona. Joo, vähän ehkä kärjistäen ilmaistu, mutta tajuatte mitä tarkoitan.

Pohkeet kramppasivat jälleen. Hetken pysähdys ja taas jatkui kömpelö eteenpäin laahustaminen. En tiedä millä raivolla tämä lenkki vedettiin, kai sitä halusi uskoa, että itsestä on vielä johonkin. Jos ei töihin ja jumpanpitoon, niin edes juoksemaan. Jumppia minulla oli jo ikävä. Viime viikolla kuuntelin autossa musaa ja fiilistelin, tämä poljettiin spinningissä silloin ja silloin. Tää sopisi HIIT-treeniin, missä voitaisiin muuten tehdä sitä ja tätä. Psykologi totesi tämän olevan hyvä merkki toipumisesta, mutta painotti, että minun on ensin oltava itse kunnossa ennenkuin voin liikuttaa muita.

30 juoksukilsan jälkeen hymyilyttää jo kotona.

30 kilsaa täynnä ja kotiovella. Tein sen! Jos pystyn juoksemaan tällaisissa varusteissa, tällaisella "tankkauksella" (siis olemattomalla), ilman vettä ja kovilla sykkeillä 30 kilsaa, niin eiköhän se mene 50 päivän päästä Tukholman maratonissa 12 kilsaa vielä päälle, vaikka sitten kävellen tai kontaten. Lähdin juoksemaan raivon vallassa ihan liian kovaa ja sykkeet huitelivat koko kolmen tunnin ja 23 minuutin ihan pilvissä. Keskisyke oli melkoinen, 167. Lämmittelyä eli kävelyä oli vain ekat 12 minsaa, liikuntataukoa takana reilu viikko ja juoksemista supervähän viimeisten parin kuukauden aikana.

Pää tuulettui. Enää en ollut vihainen, olin tyyni ja rauhallinen. Ainakin pystyin vielä juoksemaan, myöhemmin ehkä pystyn taas kaikkeen muuhunkin. Vielä täältä noustaan.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti