torstai 26. maaliskuuta 2015

Stressin merkit ja onnellisuus

Viime yönä pyörin sängyssä 3,5 tuntia (!!!) ennen kuin sain nukuttua. Voi kamala. Se oli kyllä enkka, viime öinä tunnin, maks puolentoista pyöriminen on yleensä riittänyt, nyt vedettiin pohjat, arg. Aamulla tietysti nukuttaa, vuorokausirytmi on ihan päin peetä. Olen haaveillut yhteisestä aamupalasta avokkini kanssa, mutta en vain jaksa herätä aamulla ennen yhdeksää tai kymmentä. Pitää ehkä lukea vielä niiden unipillereiden vaikutuksista uudemman kerran, ehkä niitä on pakko ottaa muutamana yönä.

Aamulla (siis siihen aikaan, kun normaalit ihmiset ovat jo lounaalla) yöpyörisimisistä kettuuntuneena lueskelin taas kaikenmaailman artikkeleita stressistä ja hormoneista. Pari hyvää löysin, näistä on pakko jakaa valittuja paloja. Otan tässä postauksessa käsittelyyn vain toisen, stressin merkkejä käsittelevän. Kirjoitetaan kortisolista sitten myöhemmin, vaikka tämä alla oleva kuva onkin pakko jakaa. Vaikuttaa hyvin tutulta tuo jälkimmäinen kääntynyt kortisolirytmi.




Neljä syytä miksi emme huomaa stressiä

Stressistä on paljon puhuttu töissä ja minäkin olen aina sanonut, että ei mulla ole stressiä. Tai onhan sitä välillä, mutta en silti kokenut sitä mitenkään suurena tai merkittävänä asiana. Vaikka töissä onkin tapahtunut monia ikäviä asioita (joista kerroin jo aiemmin) ja erinäiset prosessit ja toimenkuvat ovat olleet sekavia, niin kuten terkkarille sanoin, olen pitänyt työtehtävistäni. Pääsääntöisesti olen kuitenkin saanut tehdä töissä asioita, joista pidän ja sama juttu vapaa-ajalla. Eihän mulla silloin voi olla stressiä, kun elämä on pääsääntöisesti kivaa?

Tässä poiminta "Neljä syytä miksi emme huomaa stressiä" -artikkelista, etenkin tuo eka kolahti.

______________________

1. Stressi on vain negatiivisia asioita. Vai onko? Yksi syy on todennäköisesti se, että ajattelemme stressiä usein negatiivisten tapahtumien kautta. Jos emme koe negatiivisia tapahtumia, emme voi olla stressaantuneita. Kuitenkin liikaa mukaviakin asioita voi ajaa meidät burn outin partaalle. 
    Esimerkiksi työ voi olla todella mukavaa ja mukaansatempaavaa. Voidaan puhua niin sanotusta työnimusta, joka kaikesta positiivisuudestaan huolimatta voi ajaa meidät loppuun jatkuvilla tavoitteilla, kiireellä ja heikolla levolla.
     Samalla tavalla voi käydä harrastusten kanssa. Niitä voi olla liian paljon suhteessa lepoon. On esimerkiksi melko yleistä kuulla monen kärsivän uniongelmista, vaikka elämässä kaiken pitäisi olla todella hyvin. Työ on kivaa ja on monta mahtavaa harrastusta. Joskus kivaakin on vain liian paljon ja uni kärsii.

2. "Stressi on vain henkistä rasitusta." Miellämme stressin aiheuttajaksi usein vain henkiset rasitteet kuten ihmissuhdeongelmat, huono työilmapiiri tai rahahuolet. Kuitenkin fyysiset ja kemialliset rasitteet kuten jatkuva paikallaan olo, liiallinen liikunta, kipu, nestehukka, piristeet, tupakka, alkoholi tai puutteellinen ruokavalio ovat myös stressitekijöitä.

3. Stressi muuttaa aivojen toimintaa. Kolmas stressintunteen huomaamattomaksi tekevä syy voi olla se, että stressaantuessamme silmien yläpuollella sijaitseva etuotsalohkon kuoren toiminta heikkenee.
     Saatamme jäädä myös koukkuun jatkuvaan tekemiseen. On kiva tuntea pientä piristävää hermostuneisuutta. Jos lopettaa hopun ja on hetken ilman tietokonetta tai jatkuvaa sähköpostitulvaa, voi tuntua sille kuin elämä olisi tyhjää ja tylsää. Tälläisessa tilanteessa kiire voi yksinkertaisesti tuntua normaalimmalle kuin elämä ilman hoppua.

4. "Ei mulla ole stressiä". Neljäs syy on aika yksinkertainen. Emme osaa tunnistaa stressin oireita, koska ne voivat olla jotain muuta kuin perinteisesti ajateltu stressin tuoma ahdistunut olotila.

Fyysisiä oireita
  • Jäykät lihakset etenkin niska- ja hartia-alueilla
  • Pääkivut/kipuherkkyys
  • Nukkumisongelmat
  • Tärinä
  • Seksin kiinnostuksen väheneminen/erektio-ongelmia
  • Painon lisääntyminen tai vähentyminen
  • Levottomuus
  • Heräämisiä aamuyöstä

Käytökselliset oireet
  • Viivyttely
  • Hampaiden yhteenpureminen
  • Vaikeus lopettaa aloitettu työ
  • Muutokset alkoholin ja ruoan kulutuksessa
  • Tupakoinnin aloittaminen tai tupakoinnin lisääminen
  • Lisääntynyt tai vähentynyt tarve viettää aikaa muiden kanssa
  • Asioiden märehtiminen

Emotionaaliset oireet
  • Itkuisuus
  • Paineen tunne
  • Vaikeus rentoutua
  • Hermostuneisuus
  • Äkkipikaisuus
  • Depressio
  • Vaikeus keskittyä
  • Vaikeus muistaa asioita
  • Huumorintajun menetys
  • Päätöksenteon kyvyttömyys

Lähde ja koko artikkeli:
http://www.kristianekstrom.com/blogi/nelja-syyta-miksi-emme-huomaa-stressia


______________________


Niin, mitähän tuohon artikkeliin nyt enää lisäisi. Eniten kolahti eka kohta. Stressaantumiseen ei aina tarvita ikäviä asioita (vaikka niitäkin on ollut etenkin yt-neuvotteluiden vuoksi), myös liika hyvien asioiden määrä voi kuormittaa, niin töissä kuin vapaalla. Työ tempaa mukaansa sekä on kiireistä ja tavoitteellista. Myös lepoa on liian vähän, ja kun viimeisen vuoden se lepo eli lomat ovat menneet pääosin sairaana flunssassa, niin ei sitä sellaista ihan oikeaa lepoa ole ollut aikoihin.

Nuo muisti- ja keskittymisongelmat ovat myös mielenkiintoisia. Kävin yksi päivä crossfitissa, jossa lopputreeninä oli neljä kertaa seuraava satsi: 4 kierrosta juoksua, 1 kierros kävelyä ja 1 minuutin lepo. Ekassa sarjassa lähdin juoksemaan, juoksu kulki hyvin. Ongelmia tosin tuli siinä kohdassa, kun muisti pätki. Oli pakko hidastaa vauhtia ja kysyä seuraavalta juoksijalta, että oliko tämä nyt kolmas vai neljäs kierros. Onhan se tietysti vaikeaa osata laskea neljään...


"Milloin olet viimeksi ollut onnellinen?"

Mun päähän jäi vähän kaikumaan lääkärin kysymys siitä, milloin olen viimeksi ollut onnellinen. Se oli musta ihan pöljä kysymys, olenhan minä onnellinen usein elämässäni. Menin niin hämilleni kysymyksestä, että en oikein osannut edes vastata lääkärille mitään.

Kysymys jäi kuitenkin pyörimään mieleeni. Olenhan minä usein onnellinen ja iloinen. Tuntuu superkivalta, kun saa töissä asiakkaalta hyvää palautetta lehtijutusta tai kampanja saadaan maaliin hyvin tuloksin. Jumppia vetäessä olen todella usein fiiliksissä, kun näen miten ihmiset ylittävät itsensä ja kehittyvät. On huippua nähdä, miten suunnittelemani kahvakuulatunti on tehokas tai kun ihmiset lähtevät tavallista hikisempinä spinningtunnilta. Omissa treeneissä olen liekeissä, kun jaksan juosta vähän pidemmän lenkin tai hiihtää enemmän. Pieniä hetkiä ja asioita arkielämässä, mutta pitääkö siihen onnellisuuteen olla aina jotain ekstraupeaa ja poikkeavaa?

Tämä on musta hyvä periaate, jaoinkin tämän kuvan joskus aiemmin Facebookissa.


Normiarjesta poikkeavia ihania asioita ovat tietenkin lomareissut, joissa saa kokea jotain uutta. Matkustelu on ihanaa. Erityisen hyvin muistan erään aamulenkin, kun juoksin erään kukkulan laelle Alicantessa. Avokkini oli sanonut, että on ihan hullun hommaa lähteä, mutta minä menin. Ei se edes ollut pitkä lenkki, ehkä maks puolitoista tuntia, aurinko paistoi ja maisemat olivat upeat. Kuulokkeista kuului sattumalta Anna Järvisen "Nuori ja kaunis" -biisi, miten sitä ei voisi olla onnellinen? Nykyään kun kuulen tuon biisin, palaan mietteissäni tuolle kukkulalle, eikä voisi parempaa fiilistä olla.

https://www.youtube.com/watch?v=scBcbh8I9e4

Melkein uskaltaisin väittää, että olen suuremmalta osin elämässäni onnellinen kuin onneton. Ehkä burnout liitetään kuitenkin usein niin vahvasti masennukseen ja sitä kautta onnettomuuteen, mikä näkyi lääkärinkin ennakko-olettamuksessa.


"Työuupumus on pitkittyneen työstressin seurauksena kehittyvä häiriötila, jota luonnehtii uupumusasteinen väsymys, kyynistynyt asenne työtä kohtaan ja heikentynyt ammatillinen itsetunto.

Työuupumus ei ole sairaus, mutta siihen liittyy riski sairastua mm. masennukseen, unihäiriöihin, päihdehäiriöihin ja stressiperäisiin somaattisiin sairauksiin. Työuupumuksen on myös todettu lisäävän työkyvyttömyyden riskiä.

Esimerkiksi jos ihminen kokee kadottaneensa mielihyvän ja kiinnostuksensa muihinkin kuin työasioihin, saattaa henkilöllä olla sairautena masennus, joka vaatii aina aktiivista hoitoa.

Työuupumus ei kuitenkaan koskaan ole yksinään sairausloman peruste. Sen sijaan työuupumukseen liittyvä unettomuus, ahdistuneisuus, keskittymis- ja muistivaikeudet tai muut oireet saattavat vaatia lääketieteellisiä hoitotoimenpiteitä. Mikäli oireet selvästi alentavat tai merkittävästi rajoittavat työstä selviytymistä, lyhytaikainen sairausloma voi olla perusteltu."

Lähde: Terveyskirjasto (http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00681)



Toki tunnistan nuo burnoutin oireet väsymyksestä, kyynisyydestä ja heikentyneestä itsetunnosta. Mutta jos jotain hyvää, niin omasta mielestäni en ole onneton tai masentunut, olen väsynyt ja uupunut. Ja niin kuin työpsykologi totesi, ei minusta saa masentunutta tekemälläkään.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Kalsarimaanantai ja hitaampi elämä

Olen lukenut reilu parisenkymmentä työuupumusta käsittelevää artikkelia ja varmaan keskustellut ainakin kymmenen samasta taudista joskus kärsineen kanssa. Silti sitä on vaikea käsittää, ettei jaksa. Tai oikeastaan jaksaminen on aaltoilevaa, välillä olo on ihan ok, välillä ei jaksa mitään. Ja mitä olen huomannut, niin maanantait ovat pahimpia. Nimesinkin tämän päivän kalsarimaanantaiksi.

Yöunet
Viiime viikon maanantaina meillä oli kolmikantakeskustelu, minä, esimieheni ja lääkäri. Keskustelu oli varmaan turhan aikaisin ja sairauslomaa päätettiinkin jatkaa kuukaudella. Itkeä pillitin suurimman osan ajasta ja illalla olin taas migreenissä, ylläri. Keskustelussa kerroin, että ainakin uni on mennyt parempaan suuntaan, sain nukuttua. Noh, taisi olla turhan aikaista puhetta, keskustelun jälkeen yöunet menivät jälleen. 

Muutaman yön pyöriskelin ja sinnittelin, sitten keskiviikon ja torstain välisenä yönä oli pakko ottaa lääkärin määräämä unipilleri. Sehän nukutti ja torstaina olin ihan sumussa. En oikein osaa kuvailla sivuvaikutusta, ei mukava kuitenkaan. Varmaan joku voisi saada siitä kicksit, olo oli kuin olisi vähän humalassa tai jotain. Taas totesin, että mieluummin jätän kyseiset napit ottamatta. Onneksi seuraavana yönä uni tuli ihan itsestään ja meinasin nukahtaa kesken lempitelevisio-ohjelmani. Torstain ja perjantain välisenä yönä nukuin 12 tuntia putkeen ja sikeästi. Voi että tuntui hyvältä.



Liikunta
Olen koettanut liikkua jonkin verran, lähinnä ulkoilla. Melko matalilla sykkeillä on menty muutaman viikkoa. Yleensä, kun olen suunnitellut lähteväni kävelemään, mieleni on tehnyt juosta. Jos olen suunnitellut lähteväni kevyesti hölkkäämään, on mieleni tehnyt kävellä. Olen siis mennyt aikalailla fiiliksen mukaan. Tänään minun piti lähteä treenaamaan (treenikassi oli jo pakattu ja urkkatrikoot jalassa), mutta koska ei huvittanut yhtään, päätin jäädä viltin alle sohvalle. Huomenna on taas uusi päivä.


Crossfitissa olen käynyt tekniikkatunneilla, jotka eivät ole fyysisesti kuormittavia. Kerran olen käynyt On ramp -ryhmän kanssa treenaamassa. Olen mielestäni ollut ihan ok kyykkääjä, mutta olin unohtanut kaiken. Polvet kääntyivät sisään ja keskikropan tuki petti, ihan kuin en olisi ikinä kyykännytkään. Noh, ehkäpä se kunto ja liikemuisti sieltä vielä palaavat.


Avopuolisoni kanssa olemme osallistuneet Tikis-vatsalihashaasteeseen. Se on ollut hyvä treeni, sopivan lyhyt ja sen on voinut tehdä kotosalla. Pikkuveljen kanssa kävimme lauantaina salilla, laiskotti ihan kamalasti lähteä, mutta voi sitä ilon määrää, kun vauhtiin pääsi. Olin niin fiiliksissä salin jälkeen (tähän monta sydäntä).

Saamattomuus
Eniten minua on ahdistanut oma saamattomuuteni. En ole ikinä ollut laiska tai saamaton. Olen aina ajatellut, että jos jonkin asian voi tehdä tänään, niin miksi lykätä se huomiselle. Nyt sairauslomalla on saattanut olla päiviä, että en ole tehnyt mitään. Ihan superoutoa. Yleensä jokin astianpesukoneen tyhjentäminen on arkirutiini, muutaman minuutin homma, mutta senkin olen saattanut lykätä seuraavalle päivälle.


Saamattomuuteni huomasin myös siitä, että lupasin tehdä pikkuveljeni kiitoskortit. Onnistuin valkkaamaan parhaat kuvat ja vähän luonnostelemaan kiitoskorttia, mutta siihen se jäi. Lopulta tunnustin itselleni, että en jaksa tehdä kiitoskorttia loppuun. Oikeasti siihen olisi ehkä ollut tunnin työ tehtävänä. Onneksi olen töissä mainostoimistossa, lähetin pohjan ja kuvat työkaverilleni, pyysin tekemään loppuun, laittamaan kortin digipainoomme ja laskun perästä. Ja kas kummaa, kortti done.

Hitaus
Aiemmin olin kaikissa tapaamisissa juuri sovittuun aikaan ja muutoinkin kalenteri oli täynnä erilaisia menoja. Olen myös ollut hyvä aikatauluttamaan asioita ja melko hyvä pitämään niistä kiinni. Eräs asiakas naureskelikin, että palkkaa minut joksikin projektin vetäjäksi, niin hyvin suunnittelemani kuvausaikataulu piti paikkansa. Nyt kaikenlaiset aikataulut ahdistavat. Jos minulla on jokin sovittu tapaaminen, vaikka sitten Mehiläisen lääkäri, niin lähden liikenteeseen ihan superajoissa, että minulle ei vain missään nimessä tule kiire.

Viime viikon maanantain kolmikantakeskusteluun lähdin 45 minuuttia aiemmin. Ennen poljin fillarilla keskustaan 15 minuuttia, nyt 20 minsaa, ja olin silti noin 15-20 minsaa etuajassa paikalla. Ei siinä mitään, pieni odottelu ei nykyisin haittaa. Ja jos ennen söin aamupalan kiireessä vartissa, saatan nykyisin syödä aamupalan hitaasti ja rauhallisesti 30-60 minuutissa. Tämä hitaus on jotain aivan käsittämätöntä.

Syöminen
Olen tunnettu hyvästä ruokahalustani. Ruokahaluni on sairauslomalla vaihdellut suunnattomasti. Välillä vain unohdan syödä. Kun avokkini tulee töistä iltapäivällä, olen saattanut syödä vain aamupalan (mikä yleensä on enemmän lounasaikaan). Tosin en nyt liikukaan niin paljon, että kaipaisin yhtä paljon ruokaa kuin kovilla treeniviikoilla. Päivällä en myöskään usein jaksa tehdä itselleni ruokaa, joten käyn sitten syömässä jossain lounaan tai salaatin (jos ollenkaan).


Välillä minulla taas on suunnaton ruokahalu, etenkin herkkujen suhteen. Jossain välissä söin aina lounaan jälkeen jotain hyvää, oli se sitten kahvin kanssa kääretorttupala tai lettu mansikoilla tai jokin muu jälkkäri. Myös karkit ovat maistuneet, vaikka en normaalisti edes pidä karkeista. Ehkä pitää vähän alkaa rajoittamaan, muuten ei elokuussa mahdu mekko päälle.

Myös kokkausintoni on vaihdellut. Jossain vaiheessa avokkiani odotti kotona milloin mitäkin ruokaa (ja kaaos keittiössä), välillä olemme hakeneet suosiolla valmisruokaa, esim. Subwaysta, kiinalaisesta tai Kotipizzasta.

Laittautuminen
Viimeisen reilun puolen vuoden aikana olen torkuttanut kelloa joka aamu töihin mennessä. Töihin on lähdetty siis kiireeellä, perusmeikki ja äkkiä menoksi. En muista milloin olisin erityisemmin kokeillut laittaa tukkaani mitenkään hienommin. Kun työkavereillani oli joskus töissä hiukset kiharalla, mietin, että miten he ehtivät ja viitsivät laittaa. Minä en viitsinyt.


Nyt sairauslomalla tämäkin asia on vaihdellut. Viime perjantaina lähdimme pikkuveljeni kanssa leffaan ja halusin kokeilla uusia Glitteristä ostamiani hiusjuttuja. Olipa makeeta, kerrankin hiukset olivat jotenkin muuten kuin auki tai jumppaponnarilla. Välillä ja useammin tosin olen sairauslomalla skipannut koko meikkaamisen ja hiustenlaiton ja pukeutumistyylikin on ollut enemmän urkkatakki-meininkiä.



Jep. Kalsarimaanantai alkaa olla kohta puolessa välissä ja avokkini tulee kohta kotiin, jeeee. Vaikka yksin on ihan kiva olla ja omia ajatuksiaan selvitellä, on läheisten seura korvaamatonta. Pikkuveljeni oli kylässä viikonloppuna ja oli ihanaa saada jotain ihan muuta ajateltavaa, vaikka vietimmekin viikonlopun tavanomaista rauhallisemmalla ja pidemmillä yöunilla -fiiliksellä. Palaillaan!

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Ekat viikot burnoutissa

Jäin burnoutin takia sairauslomalle viime viikon tiistaina. Viikko meni vaihtelevissa tunnelmissa, itkien ja jotenkin sumussa. Pikkuveljeni rippiäiset olivat viime viikon sunnuntaina ja olin viikonlopun Pohjanmaalla. Olin tavallista hiljaisempi, minulla ei jotenkin ollut mitään puhuttavaa. Perjantaina pikkuveljeni kysyi, että olenko hiljainen ja jotenkin surumielinen siksi, koska olen sairaana. Olin minä. 

Lauantaina juttelin läheisteni kanssa tilanteesta ja itkuhan sieltä taas tuli. Lisäksi huomasin, että stressinsietokykyni on tällä hetkellä olematon. Sen verran stressasin jo rippikuvan ottamisesta. Sanoinkin tuossa eräs päivä, että toimin kuin eläkeläinen. Jos päivään on sovittu vaikka lounastreffit avokin kanssa tai hiustenleikkaus, niin päivä on täysi. Joo, vähän käyn hitaalla.

Kokeilin myös lääkärin määräämiä unilääkkeitä, jotka eivät kuulemma olleet unilääkkeitä. Noh, uni tuli kyllä, mutta olin seuraavana aamuna ihan pökkyrässä, hyvä, kun onnistuin auton peruuttamaan pihatieltämme. Otin tabletin vielä seuraavana iltana ja söin viimeisen tunnin ennen peiton alle menemistä kuin hevonen. En ollut lukenut lääkkeen sivuvaikutuksista, mutta avokkini sanoi, että siellä kerrottiin, että lääke voi lisätä ruokahalua. Niin se teki, sipsipussi upposi kuin kankkulan kaivoon. Sen  jälkeen en ole niitä tabletteja syönyt, minusta on mukavampaa, kun tunnen kehoni ja oloni, eikä tarvitse arvuutella mikä oire johtuu omasta olosta ja mikä lääkkeistä.

Tämän viikon maanantaina minulla oli olo, että haluan jäädä neljän seinän sisälle. Ei kiinnostanut mikään, ei tehnyt mieli lähteä mihinkään, eikä tehdä mitään. Ei vaikka ulkona oli mitä upein ilma. Annoin itselleni luvan mököttää ja päätin, että huomenna tiistaina sitten kampean itseni ulos raittiiseen ulkoilmaan. Ja näin tein. Tiistaina kävin kevyellä kävelyllä mielessäni 150 sykeraja ja olin äärettömän onnellinen, kun onnistuin juoksemaan pieniä pätkiä rauhallisella vauhdilla niin, että syke ei noussut liiaksi. Kyllä teki hyvää.


Olen tavallisesti intohimoinen shoppaaja, aina kun on aikaa (ja rahaa) voin lähteä kaupungille ja kierrellä kauppoja vaikka koko päivän. Nyt ei ole huvittanut sekään. Jo ruokakaupassa käyminen tuntui ahdistavalta viime viikolla ja vielä alkuviikosta. En ole jaksanut vastata mihinkään sähköposteihin tai muuhunkaan ennen eilistä. Meidän on pitänyt käydä hääpaikassamme suunnittelupalaverissa, mutta sekin posti makasi muutaman viikon sähköpostissani. Nyt sain jo aikaiseksi sopia senkin, ensi viikolla suunnitellaan :)

Pikkuhiljaa elämä alkaa siis voittaa. Eilen kävin pyörähtämässä parissa kaupassa ja ruokaostoksilla. Olen myös kokkaillut kotona, ruokakuvia ja -ohjeita jaan vielä myöhemmin. Lisäksi kävin kokeilemassa rauhoittumista joogassa ja tänään menen tässä jossain vaiheessa käymään uimassa. Arkeni on ollut hieman hidasta, kirjoittelen tätäkin tekstiä päivällä yhden aikaan vielä yökkärit päällä, vaikka nousin sängystä samaan aikaan kuin avokkini eli jo puoli yhdeksältä.

Uni on tullut jo paremmin, vaikka vielä viime yönäkin näin unta töistä. Kotona tosin puhun jatkuvasti töistä, en ymmärrä miten ihmisellä riittää niistä niin paljon puhuttavaa yhä, vaikka en ole töissä nyt edes ollut hetkeen. Ehkä se on vain sitä asioiden käsittelyä, en tiedä.

Nyt lähden sinne uimaan. Palaillaanpa taas, jaan vielä myöhemmin noita ruokaohjeita ja -kuvia sekä kerron muutaman sanan ylikunnosta (jota tässä tapauksessa ei onneksi ole).

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Burnout ja sen oireet

Aikalailla viikko sitten tipahdin. Kävin viime viikon maanantaina terkkarilla, en ollut vielä jumppakunnossa poskiontelotulehduksen takia. Itkeä pillitin suurimman osan ajasta, kaikki paha olo tuli ulos. Kun terkkari kysyi jaksatko töissä, vastasin tietenkin, että kyllä, kyllä, minä jaksan. Oikeasti en jaksanut, en vaikka takana oli 1,5 viikkoa lepoa kuumeen ja flunssan takia. Kahvitauolla pillahdin jälleen itkuun. Työkaverini tuli viereeni ja sanoi ääneen sen mitä olin pyöritellyt omassa päässäni jo jonkin aikaa. Minulla oli burnoutin oireita.

Itkuherkkyys on yksi burnoutin oireista.

Viime viikon maanantaina juuri eronnut kaverini tuli yöksi meille. Sanoin avopuolisolleni, että sulla on nyt hyvää seuraa, toinen on rikki erosta, toisella viiraa muuten vaan. Varasimme lennot ja laivan Tukholman maratonille, juttelimme ja suunnittelimme reissua. Kerroin kaverilleni tunteistani ja fiiliksistäni töissä. Puhuminen tuntui hyvältä.

Itkin ja meikkasin

Tiistaiaamuna avopuolisoni ja kaverini lähtivät, avokki töihin ja kaveri pakkaamaan tavaroitaan. Tein kotoa käsin sopimani puhelinhaastattelun, sitten valmistauduin lähtemään työterveyteen. Kun haastattelu oli tehty, pillahdin itkuun. Jälkeenpäin ajateltuna tilanne oli melko koominen. Itkun seassa yritin vielä meikata ja laittaa ripsaria, jos kuitenkin olisin ihan työkykyinen. Itkin terkkarille mennessä, siellä ollessa ja sieltä tullessa, itkin, kun soitin pomolleni. Oli käsittämättömän vaikeaa myöntää, ettei enää jaksanut.

Tiistaina en osannut tehdä muuta kuin itkeä. En pystynyt puhumaan töistä, itku tuli heti. Itkeminen ja poskiontelotulehdus eivät myöskään olleet hyvä yhdistelmä, pää tuli kipeäksi. Kaikista särkylääkkeistä huolimatta pääkipu paheni migreeniksi. Illalla oksensin sen vähäisenkin syömäni ruuan. Vielä keskiviikkoaamunakin pää oli kipeä ja kahvinkeittimen ääni kuulosti kamalalta. Onneksi pääkipu loppui siihen ja torstaina kävin lääkärissä.

Lääkärin sanoin olin jo melko järjissäni, vaikka oireet olivatkin selvät. Diagnoosi oli työuupumus, burnout ja pari viikkoa sairauslomaa kaikesta, päivätöistä ja jumpista. Omiin treeneihin lääkäri asetti maksimisykerajan, 150, vielä tosin ei ole tehnyt mieli treenata. Oli myös ihanaa, kun joku sanoi, että eihän se ole paljon, jos ryhmäliikuntaa ohjaa viikossa 5,5 tuntia. Minulla oli olo, että en voinut puhua väsymyksestäni, sillä siitä oli "helppo syyttää" kakkostyötäni ja sitä, että olen vapaa-ajallani monessa mukana. Toki tiedostan, että kokonaisuutta tarkastellen levolle täytyy jatkossa jättää enemmän aikaa. Silti olen sitä mieltä, että jos en olisi päässyt tuulettamaan päätäni yt-neuvotteluiden aikaan jumppien pidossa, olisin varmasti "tippunut" jo aiemmin.

Sairaana aina lomalla

Merkit burnoutista olivat ilmassa jo aiemmin, niille vain tulee sokeaksi. Eräänä yön pimeinä tunteina laskeskelin, että olin ollut flunssassa viimeisen vuoden aikana kuusi kertaa ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta aina lomalla. Olin sairaana talvilomalla, kahden viikon joululomalla, syyyskuussa Finlandia marathonin aikaan (ainoa flunssa ei-lomalla), kesäloman alussa, pääsiäisenä (kun oli pidempi vapaa) ja viime talvilomalla. Sitä ennen olin satunnaisesti kipeänä lomalla.

Olen ollut flunssassa viimeisen vuoden aikana kuusi kertaa – aina lomalla.

Kaikista rankimmat yt:t

Muutoinkin viime vuoden loppu oli töissä rankka. Meillä oli yt:t ja yksi parhaimmista työkavereistani irtisanottiin. Yt:t olivat rankimmat, mitä meillä ikinä oli ollut. Tiukennuksia ja heikennyksiä tuli paljon. Pisteenä i:in päälle oli, kun toinen pitkäaikaisemmista työkavereistani irtisanoutui omasta tahdostaan. Hänelle riitti. Myös mentorini, minut aikoinaan palkannut työkaverini jäi eläkkeelle. Hänen töitään siirrettiin minulle ja pomolleni. Lisäksi sain vihdoin uuden nimityksen (mitä olin odottanut varmaan pari vuotta), mutta sen myötä sain myös lisää töitä ja vastuualueita entisten töiden päälle. Huolehdin paljon muiden jaksamisesta, mutta unohdin itseni. Vaikka opettelin sanomaan välillä ei, se ei riittänyt. Jollain henkisellä tasolla nämä kaikki yhdessä jatkuvan kiireen kanssa olivat ilmeisesti liikaa.

Muita burnoutin merkkejä olivat itkuisuus ja huonosti nukkuminen. Nyt kun mietin, niin olin silmät kosteana jo muutaman viikon töissä. Kun hyvinvointiprojektimme loppumittauksia tehtiin, kysyi valmentajamme minulta miten on mennyt. Silmäni kostuivat jo tuolloin, mutta sain pidettyä itseni kasassa, etten ala itkemään. 

Puoli vuotta torkuttamista

Lopulta en saanut nukuttua, kun kelasin työasioita. Kun olin sairaana kuumeen ja flunssan takia tiistai-illasta alkaen, en saanut nukuttua vielä perjantain ja lauantain välisenäkään yönä, kun mietin työasioita. Yleensähän se sunnuntain ja maanantain välinen yö on kuitenkin haastavin. Ja jos nukkumista tarkastellaan pidemmällä aikavälillä, olen torkuttanut kelloa aamuisin elokuusta lähtien. En ilmeisesti ehtinyt palautua kesälomalla, se on oma vikani. Aiemmin olin töissä aina hyvissä ajoin, puoli kahdeksalta tai kahdeksalta, mutta viimeisen puolen vuoden ajan on tehnyt tiukkaa ehtiä töihin puoli yhdeksään tai yhdeksään.


Torkuttaminen on kuulunut lähes jokaiseen arkiaamuun viimeisen puolen vuoden aikana.

Yleensä pidän myös kotimme siistinä. Ennen kuin sairastuin kuumeeseen, kotimme oli poikkeuksellisen epäjärjestyksessä. En jaksanut enää huolehtia, minulla ei ollut enää energiaa. Tajusin myös, etten jaksanut enää kokata kotona, vaikka aiemmin ruunlaitto on ollut minulle rakas harrastus. Syönyt olen kuitenkin, kun avopolisoni on onneksi myös intohimoinen ruuanlaittaja.

Pidän kokkaamisesta. Viime aikoina sille ei vain ole ollut energiaa.

Vaiettu burnout-loma

Kertoilen tästä aiheesta varmasti myöhemmin lisää. Nyt kannustan kaikkia huolehtimaan itsestään ja puuttumaan, jos huomaat kaverissasi tai työkaverissani samanlaisia oireita. Ihminen ei valitettavasti ole kone. Iso kiitos myös teille useat ystävät, kun olette jaksaneet kuunnella. On ihan käsittämättömän upeaa, miten paljon olen saanut teiltä keskusteluapua sekä vertaistukea. Burnout ei ole tänäpäivänä mikään outo tai harvinainen ilmiö, vaikka huomaan, että jonkinlainen tabu se on yhä. Mieluummin sitä kerrotaan, että ollaan influenssan kourissa kuin myönnetään, että ollaan burnout-lomalla.